Paluu hääasioiden pariin: hääpuvun syöksykierre
Tässä taannoin ostin gradukirjallisuuden vastapainoksi kevyttä lukemista, tuoreen Häät ja juhlat -lehden (syksy 2016). En ole aiemmin kyseiseen julkaisuun päässyt tutustumaan, joten minulla ei ollut selviä ennakko-oletuksia lehden sisällöstä. Eipä mitään ihmeempää alkusivuilla, kivoja kuvia muotinäytöksistä ja hääpuvuista. Kunnes... sivulla 54 alkoi juttu otsikolla "Tämän takia kannattaa hankkia HÄÄMEKKO alan LIIKKEESTÄ". Artikkelissa kuvailtiin toimituksen mielestä täydellistä hääpuvunhankintaprosessia: morsianta on kosittu, pukuliikkeeseen mennään hyvissä ajoin harrastamaan ihanaa hääpukusovitusrumbaa ja lopulta löytyy se oikea mekko. Artikkelissa kuvataan hääpukusovitusta "taianomaiseksi hetkeksi", jonka lopuksi oman mekkonsa tunnistaa jotenkin minulle mystiseksi jäävällä tavalla. Tässä ote lehden antamasta viidestä vinkistä täydellisen mekon metsästykseen:"Löydä se oikea! Oikean mekon löytäminen on verrattavissa elämänkumppanin löytämiseen. Ei ole olemassa mitään ennaltamäärättyjä sääntöjä tai malleja etsimiseen, mutta löytäessäsi sen oikean tunnet sen vatsassasi." (Häät ja juhlat/Syksy 2016, s. 58.)
Ei helkkari, mullahan on sitten mennyt hääpukuvalinta ihan pieleen. Ei tuntunut vatsassa edes mahan murinaa eikä varsinkaan mitään perhosia. En myöskään koe olevani menossa mekkoni kanssa naimisiin, pitäydyn sulhasessani kiitos vaan. Miten mekko voi olla SE OIKEA? Eikö riitä, että löytää nätin juhlapuvun, jossa tuntee itsensä kauniiksi? Hääpuku on päällä yhden päivänä elämästä, aviopuolison kanssa vietetään toivottavasti koko loppuelämä. Tämän kyynikön päähän ei kyllä mahdu mitenkään se ajatus, että näitä kahta asiaa verrataan toisiinsa.
Tämän tuohtumusta herättävän häämekkoesimerkin kautta ryhdyin ajattelemaan häiden naisille asettamia paineita. Monella mahtaa olla valtava paine löytää SE OIKEA hääpuku, tuntea perhosen siivet vatsassa ja itkeä onnesta taianomaisessa huumassa. Jos löytyykin vain kiva tai ihana mekko, se ei välttämättä riitä ilman erityistä tunnetta siitä, että tämä on SE OIKEA puku. Sitten stressataan, arvotaan, ylitetään budjetti, ahdistutaan, säästetään ja arvotaan uudelleen vaihtoehtojen välillä. Mitä jos ei tule tunnetta, että mikään mekko on SE OIKEA? Ovatko häät silloin pilalla?
Aika turhaa koko homma, melkoista ajan ja energian tuhlaamista.
Seuraavaksi aloin pohtia sitä, mistä meille näitä harhakuvia oikein syötetään. Ei tarvinut kauaa miettiä, vastaushan näyttää selvältä: kaupan alalta tietysti. Häät ja juhlat -lehti on täynnä toinen toistaan ihanampia mekkomainoksia, joiden tuomin varoin lehteä varmaan julkaistaan. Jokaisen hääpukumerkin ja -myyjän toive on tietysti se, että tuleva morsian saapuu ostoksille suurta ostointoa puhkuen. Mikäpä olisi sen parempi taktiikka, kuin brändätä hääpuvut joksikin ylelliseksi, taianomaiseksi ja ainutlaatuiseksi vaatteeksi. Hääpukujen sovituksesta tulee "taianomainen kokemus" ja morsian odottaa pukujen olevan jotenkin ylimaallisia - tai ainakin SEN OIKEAN puvun. Tästä puuttuu vain se, että esineet muuttuvat kullaksi, kun morsian koskettaa niitä hääpuku päällään.
Hääpuvut ovat kauniita, niiden kuvia on ihana katsella. Sovittaminenkin on varmasti mukava kokemus - jos siihen varustautuu realistisella asenteella. Riittäisikö kuitenkin, että hääpuku on kaunis, tilaisuuteen sopiva vaate, joka päällä on hyvä olla? Voisiko tunnelmaa nostattaa miettimällä sitä hetkeä, kun tapaa tulevan aviopuolisonsa ensi kerran hääpäivänä juhlakuosissa? Tai sitä, kun kävelette ensimmäisia askeleita yhdessä vihittynä avioparina? Jos haluat niitä tuntemuksia vatsaan, kokeile aamupäivän laukussa muhinutta lohileipää lounaaksi. Sen pitäisi hoitaa homma.
 |
| Bride. Minneapolis, Minnesota 1929. Kuvaaja tuntematon. Wikimedia Commons. |
PS. Itse olin varsin laiska ja todella helppo hääpukushoppailija. Katselin netin myyntipalstoilta pukuja, bongasin mieleiseni mekon sopivaan hintaan ja sopivalla maantieteellisellä sijainnilla. Menin, sovitin ja ostin. Tyytyväinen olen.
