Luku 4.

Perinnemorsian? Osa I

 Erinäisten hääaiheisten keskustelujen pohjalta ryhdyin pohtimaan perinnettä. Mitä perinne oikeastaan on ja mitä se tarkoittaa häiden kohdalla? Avioliittoon vihkimiseen ja hääjuhliin liitetään nykyään liuta tapoja ja rituaaleja, joiden katsotaan kuuluvan tämän elämäntapahtuman yhteyteen. Perinnettä tarkasteltaessa tulee muistaa ottaa kritiikki-silmälasit käyttöön ja kysyä, onko kyseessä todella siirtymäriittiin liittyvä vanha traditio vai ulkomailta kantautunut tapa. Jos kyseessä on jälkimmäinen, perinnetapa voi olla hyvinkin uusi. Toisaalta perinnettä ei voi määrittää tarkoittamaan vain tietyn iän saavuttanutta traditiota. Perinnettä syntyy koko ajan lisää.

 

Kuva:

Morsiuspari Lavonius ja pastori Jacob Stenberg.

Sundström Eric, Helsinki 1924. Helsingin kaupunginmuseo.

Nykyisin hääperinteenä pidetyt rituaalit voi mielestäni jakaa karkeasti kahteen ryhmään:

 

   1)      Kansanuskoon, vanhoihin tapoihin ja suomalaiseen perinteeseen pohjautuvat rituaalit

   2)      Ulkomailta, usein Yhdysvalloista, lainatut rituaalit, mahdollisesti nuoria perinteitä

Lukijaystävällisyyden nimissä päätin jakaa tämän monitahoisen aiheen käsittelyn useampaan kirjoitukseen. Aloitetaan kansanperinteestä ja vanhoista suomalaisista häistä ja jatketaan ensi kerralla nykyperinteeseen. Suomalaiset talonpoikaishäät olivat aina 1900-luvun alkupuolelle asti varsin tarkkaan kaavoitettuja. Perinteiset häät sisälsivät näytelmänomaisen käsikirjoituksen, jota seuraten häiden tapahtumakulku eteni. Seuraava kertomus Inkeroisten häänäytelmästä eli karjalaisista perinnehäistä pohjautuu Turun yliopiston Folkloren lajit ja folkloristiikan tutkimushistoria -kurssin sisältöön lukuvuodelta 2012–2013. Inkeroisten häänäytelmä oli suurimuotoinen spektaakkeli, jonka aikana morsian haettiin lapsuudenkodistaan ja saatettiin juhlallisesti sulhasen kotiin, josta tuli nuoren parin uusi koti. Laulaminen oli näissä perinnehäissä merkittävässä osassa, sillä kaikki sanottu kerrottiin laulaen. Häänäytelmä sisälsi runsaasti erilaisia lauluja, muun muassa itkuvirsiä, runonlaulua, matkallelähtölaulua, hunnutusvirren, ohjelauluja ja pilkkalauluja. Häänäytelmä alkaa kihlauksesta ja käsittää useita muodollisia vaihteita sulhasen kotiin tutustumisineen ja hääavun keräämisineen. Nykypäivän polttareihin verrattavaa kengitysiltaa vietettiin ystävien ja sukulaisten kera hääpäivää edellisenä iltana, kun morsian rituaalisesti puhdistautui morsiussaunassa. Itkuvirsien siivin morsian jätti hyvästit perheelleen. Tapahtuman nimitys kengitysiltana juontaa juurensa veljen tai kummisedän tavasta pukea morsiamelle kengät jalkaan. Sulhasen kotona viimeisen sinkkuillan huumaa puolestaan juhlittiin uusin sukin ja saappain. Illan aikana otettiin selvää tiedusteluvirren avulla, miten morsiamen haku seuraavana päivänä tulee onnistumaan.

Lyhykäisyydessään häänäytelmä jatkuu seuraavana päivänä morsiamen haulla ja saapumisella uuteen kotiin. Maaseudulla erityisesti Karjalassa vietettiin sukuhäitä, joissa avioliitto oli kahden suvun välinen sopimus. Nuorilla ei välttämättä ollut suurta sanavaltaa asiassa, kun rahaa liikkui sukujen välillä suuntaan jos toiseenkin. Toisaalta 1800-luku nähdään yleensä historiatutkimuksessa vuosisatana, jolloin romanttinen rakkaus aloitti voittokulkunsa avioliiton perusteena. Toki valinnanmahdollisuuksiin on vaikuttanut ainakin asuinpaikka, sääty, varallisuus ja elämäntilanne. Kaupunkilaisissa porvariperheissä romanttinen rakkaus oli luultavasti todellisempi vaihtoehto, kuin Karjalan agraariyhteisössä, jossa pääasia oli saada riuskoja ja terveitä työihmisiä pyörittämään maatilan elämää. Muistan myös erään hääperinteen, jonka mukaan morsiamella oli valtava morsiuskruunu päässään ja hänen tuli tanssia jokainen hääjuhlassa tanssittava tanssi. Sopii toivoa, että omisti hyvät kengät. Näistä kansanperinteeseen pohjautuvista traditioista nykypäivään on periytynyt – toki hieman muotoaan muuttaen – polttariperinne, morsiussauna ja tanssiminen häissä. Kansanuskoon liittyi runsaasti loitsuja ja taikoja, joiden on uskottu suojaavan ihmisiä mahdollisilta onnettomuuksilta. Nykypäivänä hassulta näyttävät riitit ovat olleet todellisessa käytössä, kun niiden suojaan on uskottu. 

Tässä hädässä en onnistunut bongaamaan ihan aiheeseen sopivaa kuvitusta, jonka käyttäminen olisi ollut käyttöoikeuksien puolesta ok. Voitte käydä tsekkaamassa kuvia vaikka massiivisista morsiuskruunuista täältä: https://www.finna.fi/Search/Results?lookfor=morsian&type=AllFields&page=3&filter%5B%5D=%7Eformat%3A%220%2FImage%2F%22.

Jaaha, saatoinpa ajautua hieman sivuraiteille tässä tekstissä. Ensi kerralla yritän liittää perinteen omiin häihini ja nykypäivän kontekstiin.

Luku 1.

Minusta on tulossa rouva! Mitähän se oikeastaan tarkoittaakaan…?

Harry Upperton Knight: The Bride, 1920.

Liitto tarkoittaa jotakin yhteistä, usean asian yhdistämistä yhdeksi. Avioliiton myötä kahden ihmisen välille solmitaan side, jonka on tarkoitus kestää koko loppuelämä. Se on syvin lupaus mitä toiselle voi antaa, lupaus koko yhteisestä elämästä ja kaikista kommelluksista joita matkan varrelle mahtuu. Side muodostetaan kaikilla tasoilla: henkisesti, taloudellisesta ja sosiaalisesti toisen sukuun liittymällä. Avioliittoon vihkiminen tarkoittaa minulle kaunista ja kestävää ilmausta kunnioituksesta ja kiintymyksestä. Se on äärimmäinen rakkaudentunnustus, jossa kumppanille kerrotaan jotakin tärkeää: Tahdon olla vain sinun koko elämäni ajan. Kirkon hartaassa tunnelmassa lupaus saa lisää taikaa. Siitä tulee jotakin ainutlaatuista. Pyhää, ikiaikaista.

                                                                                                                               

Eli siis meikäläinen meinaa nyt tehdä lopullisen lupauksen rakastaa tota sydämensulattavaa miestä, jonka hiukset hakeutuu aamuisin kohti kattoa ja joka käyttää taloustilin rahoja vihanneskuivuriin? Juu, varma olen. Muita en halua. Ja onnellinen olen, kun voin itse valita puolisoni! Ehkä en olisi tätä oikeutta käyttää pari-kolmesataa vuotta sitten...  Mitäs meille sit käy kun ollaan naimisissa, jorataan kunnolla?

Vihkimisen jälkeen kirkosta astelee ulos tuore aviopari, ne kaksi samaa ihmistä jotka astelivat hetki sitten alttarille. Takana on yksi elämän ikimuistoisimmista kokemuksista ja edessä kokonainen yhteinen elämä. Se sama elämä, jota on eletty ennen hääpäivääkin. En usko avioliiton muuttavan parisuhteen arkea juuri millään lailla, eikä muutoksen toivo ole välttämättä sopiva syy mennä naimisiin. Oivallinen syy, oma syyni, on kertoa rakkaalleni haluavani viettää ikuisuuden hänen kanssaan. Kotisohvalla, tutulla lenkkipolulla, lieden ääressä. Lähellä. Olen löytänyt sen paikan, johon tahdon jäädä. Sen ihmisen, joka tahtoo ottaa minut syleilyyn joka päivä ja suukottaa hellästi nenänpäähän.

Nojoo, aika lällyä mutta ihan totta. Myönnetään! Kyllä tykkään kun nenää pussataan. Saa pussata aina. Ja haluun sit kans kunnon muiskun siellä kirkossa!

Yhteisen onnemme me tahdomme jakaa läheistemme kanssa. Hääpäivänä koossa on kaksi sukua ja runsaasti parhaita ystäviä, joiden kanssa saamme iloita. Kiitollisena ja onnellisena jokaisesta läheisestä ihmisestä odotan hääpäivää. Samalla tahdon jättää jälkeeni tarinan meistä ja häävalmisteluistamme. Historianopiskelijana kirjalliset dokumentit ja menneisyyden jäänteet ovat minulle merkityksellisiä ja tärkeitä ja avioliittoon valmistautuminen on asia, jonka kautta haluan jättää oman jälkeni tulevaisuuteen. Blogin tehtävänä on toimia omana päiväkirjanani, johon voin tulevien sukupolvien kera palata vuosien päästä tarkastelemaan tuntemuksiani avioitumisesta, kuin myös tarkastelemaan hääjärjestelyjä kulttuurisena tapahtumana 2010-luvulla.